sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ootsä laihtunu?





Näihinhän olemme tottuneet:

"Laske painoindeksisi!"
"Montako kiloa matkaa normaalipainoon?"
"Huijaa itseäsi pienemmällä lautasella!"
"1500 kcal päivässä riittää!"
"Pudota puoli kiloa viikossa tällä ohjeella"


Ja näitä tarjoilee Voimaserkku:

"Syö useammin"
"Syö enemmän"
"Älä jätä ruokailuja väliin!"
"Näin nostat painoa 2,5 kiloa kolmessa viikossa!"


Kreatiini on yksi tutkituimmista ja turvallisimmista urheilijoiden lisäravinteista. Aloitin kolmisen viikkoa sitten kreatiinikuurin tukemaan lihasten kasvua ja tuomaan lisää voimaa treenaamiseen. Vaikka itse treenaaminen, oikeanlainen ravinto ja lepo ovatkin lihaskasvun kulmakivet, on mielestäni ihan hyväksyttävää tehdä tällaisia ihmiskokeita itsellään. Ja kyllä, puolueettoman lahtelaislaboratorion raati siellä nyökyttelee, koeihminen on hengissä ja hyvinvoiva! Ja kaksi ja puoli kiloa painavampi! Koe on siis onnistunut. Kreatiinin kuuluukin kerätä lihaksiin nestettä ja tätä kautta nostaa kehonpainoa, joten ei syytä huoleen. Lisääntynyt paino on lisääntynyttä nestettä. Treenitehoissa en vielä ole huomannut suurtakaan eroa, koska meneillään oleva kausi on aika kevyt, mutta jokapäiväisissä fleksaussessioissa kokovartalopeilin äärellä pullistellessani huomaan olkapään ja hauiksen saaneen jo ihan kohtalaisesti paukuraa! Äläkä yhtään ihmettele siellä, kaikki pullistelee. Peilaa ja hauistaan pullistaa. Nyt tuntuu, että kerääntynyt neste on muuttanut suoraan yläraajoihini. Sehän sopii! Kukapa ei tahtoisi olla toppikunnossa marraskuussa?

Törmäsin jossain netissä maailman ihanimpaan lauseeseen. Lauseeseen, joka sai tiu'ut ja enkelten laulun helisemään korvissani. Se meni jotenkin näin: "Voimanostaja ei tule koskaan olemaan painoindeksin mukaan normaalipainoinen." Oh! Kuulostipa ihanalta! Jotenkin armolliselta. Mutta eihän se tietenkään pidä paikkaansa. Voimanosto on painoluokkalaji, ja esimerkiksi karsintarajoja tarkastellessa on oltava edes jonkinlainen käry oman mätisäkkinsä tämänhetkisestä painosta, jotta tietää millaisia määriä sitä rautaa on nosteltava kisoissa pärjätäkseen. Tällä hetkellä oma yhteistulokseni riittäisi jos kisaisin nykyistä alemmassa painoluokassa, mutta tarkoitukseni on pitää tämä paino ja nostaa enemmän rautaa, toisin sanoen tuloksen pitäisi olla siellä vähän alle kolmensadan kilon tietämillä. Sinne ei ole pitkäkään matka, ja oletan saavuttavani tuon maagisen kolmensatkun rajapyykin tulevan talven aikana.

Miten niitä tavoitteita sitten saavutetaan? Treenaamalla fiksusti. Syömällä paljon, syömällä tarpeeksi, laadukasta ruokaa. Nukkumalla kuin pikkuporsas. Ja sitten taas treenaamalla. (Tai en minä oikeasti tiedä, kun en ole vielä yhtään mitään saavuttanut, mutta näin olettaisin! Näin on isot pojat ja tytöt kertoneet!) Ja taas syömällä. Itse olen tottunut sellaiseen kolmen-neljän tunnin välein syömiseen. Jos väli venähtää yhtään neljää tuntia pidemmäksi, tunnen sen madaltuneina energiatasoina, suomeksi sanottuna kiukkuna. Ei kulje ajatus, tai tulee paha ajatus. Tätä pidemmät välit myös kostautuvat holtittomampana syömisenä illemmalla, tai typerämpinä syömisvalintoina. Hei euron juustot, otan teitä kymmenen! Kun syö säännöllisesti, aineenvaihduntakin pysyy käynnissä eikä kesken päivää tule hirvittäviä väsymysnotkahduksia. Eikä kukaan taida olla niin kettu, että saisi neljän tunnin välein syötyä itsensä ihan ähkyyn. Sekin siis vältetään syömällä säännöllisesti.

Oma paino on tällä hetkellä jokseenkin asia, joka on ihanykshailee. Indeksien, normien ja mittareiden mukaan olen joka tapauksessa ylipainoinen. Pääasia on kuitenkin se oma fiilis, ja tällä hetkellä tunnen itseni aivan rautaisen hyväkuntoiseksi ja vahvaksi. Viihdyn tässä ruumiissa, on kiva tehdä sen kanssa yhteistyötä! Vaaka mittaa painon, mutta se on vain yksikkö muiden yksiköiden joukossa. Mittanauhaa voisi tietysti käyttää, jos huvittaisi, mutta ehkä kaikkein spesifein mittaustulos oman kehon muutoksesta saataisiin käymällä kehonkoostumusmittauksessa. Se tietysti maksaa jonkun verran, ja silläkin hinnalla saa vaikkapa kilon jauhelihaa, kasviksia monta kiloa ja litran piimää. Niiden syömisestä taitaa ihmiselle olla enemmän hyötyä kuin ulottuvuuksiensa kartottamisesta.

Salin pikkujouluissa useampikin ihminen kysyi olenko mahdollisesti laihtunut. Olin vähän että näääää, mulla on vain treenitopin sijaan hyvät rintsikat!








sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tyttö sinä olet voimanostaja

Vaatii rohkeutta kertoa unelmansa toiselle ihmiselle. Ihan superpaljon vaatii rohkeutta kertoa unelmansa kaikelle kansalle, mutta päätin olla rohkea ja syödä rokan.

Mulla on valmentaja ja treeniohjelma ja tähtäin ensi vuoden klassisen voimanoston SM-kilpailuissa.

Elämä on ihan liian lyhyt arpomiseen ja jossitteluun. Nyt mennään eikä meinata! Seuraavat kuukaudet tulee olemaan varmasti tyystin toisenlaisia kuin edeltäneet. Tai sitten eivät muutu juuri lainkaan, vain treenaamisen painopiste muuttuu sinne voimanoston suuntaan. Kyykky, penkki ja maastaveto tulee uniin, puheisiin ja tyynyn alle. Nykyisillä tuloksilla olen ihan muutamien kilojen päässä SM-kisarajasta. Ihan päättömällä treenaamisella, ilman sen suurempaa ohjelmointia. Kun voimanostotyyppinen ohjelmointi ja asianmukainen valmennus tulee kuvioihin, tulosta saattaa tulla alta aikayksikön. Jopa ennen kuin ehdin sanoa "penkki!" Tulosta voi myös olla tulematta, kehitys saattaa pysähtyä tähän nykyiseen, mutta kukaan ei pääse sanomaan ettenkö olisi yrittänyt!

Tuntuupa huojentavalta tulla täältä voimanostokaapista ulos, vaikkakin tämän kertominen julkisesti teki kyllä tiukempaa kuin sadan kilon kyykkäys. Olen tämän kertomista mielessäni pyöritellyt ja käännellyt, ja se on ollut osasyy blogihiljaisuuteenkin. Suomalainen kun ei yleensä haaveitaan jaa, tavoitteistaan puhumattakaan!
Nyt jatkossa treenini treenaan normaaliin tapaan kotisalilla CrossFit Lahdessa, mutta luultavasti enemmän oman ohjelmointini tahtiin kuin wodeille osallistuen. Mobilitywodeja ei edelleenkään skippaa, liikkuvuudesta ja lihashuollosta on pidettävä huolta Markun ja Ilkankin!







































Ja kuten vastikään kuulin..
"Kyllähän sulla on ihan juuri oikea ruumiinrakenne voimanostoon, kun olet tuollainen naisjässikkä!"


sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Levon hetki nyt lyö









































Mikä on vaikein treenaamiseeni liittyvä asia? Pahin heikkous? Onko se heppoinen keskivartalon hallinta, yleinen heikkopeikkous, huono liikkuvuus? 

Ihan kaikkein vaikeinta on lepo. Levon tarpeen tunnistaminen, lepohetken pyhittäminen, lepopäivien ymppääminen kalenteriin, lepopäivän viettäminen, kaikki lepäämiseen liittyvä. Miten tämä voi olla mahdollista, vanhalla lepolassella, sohvien kruunaamattomalla kuningattarella muka ongelmia köllötyksen kanssa? Salli mun nauraa! Pitkin hampain se on tunnustettava, mutta näin on näreet. Olen harrastanut crossfitia nyt kahdeksan kuukautta ja rehellisesti sanottuna ainoa asia jossa en ole sanottavasti edistynyt on lepo kaikissa muodoissaan. 

Viimeisin esimerkki päättömän typerästä levon laiminlyönnistä on viime viikolta. Olin tehnyt perjantaihin mennessä viisi treeniä, joista yksi oli superraskas maastavetotreeni jonka aikana näin vähän tähtiä. Perus. Oksetti ja silmissä vilkkui. Seuraavana päivänä kuitenkin piti taas jotain tehdä ja sitä seuraavana ja niin edelleen. Koska se on kivaa, koska se on ihaninta maailmassa. Jos on erittäin huonosti palautunut ja väsyttää niin ettei saa nukuttua, mitä tekee ihminen? Kartsalle lähtee, niin kuin me täällä Lahessa sanotaan. Kartsalle, rilluttelemaan, humputtelemaan, karaokeen Kikkaa laulamaan sillä seurauksella, että lauantaina en saanut aamupuuroa suuhun lusikoitua, niin kovasti koko runneltuun ruumiiseen koski. Kun iltapäivällä lähdin vihdoin koiraa ulkoiluttamaan, en saanut käsiä liikuteltua normaalilla tavalla, vaan kävelin portsarityyliin appelsiinit kainaloissa, kädet hieman koukussa. Ihan vaan koska niitä ei saanut suoraksi. Kiroilua. Ähinää. Naaman kurtistelua. Raskas hengitys ja muut kipua kuvaavat eleet.

"Ohhoh, ehheh, aijai" hoki hän seuraavan yön tuskaisena kääntyillessän, mutta koska sunnuntaina jalat tuntui ihan periaatteessa raikkailta, lähti tekemään kyykkytreenin. Maanantaina tämä samainen Tarinoidemme Sankaritar heräsi yskäisenä ja hakattuna. Oli tullut tauti. Ihme juttu, vaikka pitää itsestään noinkin hyvin huolta! Tauti tulee vaikka ruumiinsa signaaleja kuuntelee tarkkaan! Niinpä. Itseeni menin. Ei siinä jälkikäteen glutamiinien ja c-vitamiinien tankkaaminen auta. Pitäisi ennaltaehkäistä tauti kaikkein halvimmalla mahdollisella konstilla: käyttämällä harkintaa. Aivoja, toisin sanoen. Enemmän aivoja, vähemmän lihasta.

Tämän tositarinan voisi lopettaa jollakin "nyt kuuntelen kehoani ja kunnioitan sitä paremmin"-tyyppisellä jeesustelulla, mutta niin sitä vaan tänäänkin itkua tuhersin kun läheiseni kielsivät menemästä treeneihin vielä, koska yskä ei ole kokonaan häipynyt. Vaikeaa oli olla menemättä, ihan kuin tempauksen tekniikkaa ei voisi opetella ensi viikollakin. Tai ensi vuonna. Ihan kuin en olisi elänyt yli kolmeakymmentä vuotta osaamatta kyseistä painonnostoliikettä. Se voi odottaa. Tiedetään. En vaan silti muka meinaa malttaa odottaa tervehtymistä. 

Jos ei ole kyse sairaudesta paranemisesta, vaan ihan tuikitavallisesta lepopäivästä, joita viikkoonsa pitäisi meistä jokaisen sisällyttää, ei levon toki tarvitse tarkoittaa äksänä sohvalla makaamista. Nyt kun luonto on kauneimmillaan, voi lepopäivän hyödyntää menemällä puolukkaan tai sienimetsälle. Voi käydä kaverin kanssa lenkillä ja hölöttää läpi päivän polttavimmat aiheet, joita tällä viikolla ovat olleet jostain syystä mm. Bull Mentulan vatsantoiminta, asuinalueemme sähkökatkos ja maa-artisokan satoaika. Voi myös yrittää ottaa mallia koirasta, joka lepää aina kun on mahdollista. Sitten kun taas on puuhasteluaika, siihen ryhdytään uusin voimin ja levänneenä, ei niin kuin eräät Lepopäivävammaiset.

Onko vaikeaa?









keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Kisasisko ja Tossuterttu

Tiedäthän nämä kaksi ihmistyyppiä? Toinen on tämä kyynärpäätaktikko, kutsutaan häntä vaikka Kisasiskoksi. Kisasisko vilkuilee koko ajan ettei takaa tuleva pääsisi yllättämään ja jos niin käy, on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen kilpailijat takana. Mitä tahansa. 

Kisasiskoa on jo lapsena kuvailtu määrätietoiseksi, voitontahtoiseksi, ja kilpailuhenkiseksi ihmiseksi jolla on tavoitteet korkealla, tukka takana ja elämä edessä. Kisasisko ottaa lautapelit tosissaan. Laskee pisteitä sulkapallopelissä, jota Kisasiskon pelikaveri Tossuterttu ei tiedä peliksi kutsuttavankaan. Tossuterttu luuli sulkapallon olevan kivaa pallottelua, johon suostui työkaverinsa Kisasiskon houkuttelemana, koska kuulemma Kisis ei myöskään ole koskaan pelannut. Eipä!

Tossuterttu pitää elämän mukanaan tuomista kommervenkeistä ihan sellaisenaan. Terttu ei tarvitse jännitystä elämäänsä, mitä nyt joskus lottoaa, muttei niinkään jännityksen vuoksi vaan ehkä enemmänkin kansantaloudellisista syistä. Tossuterttu pitää huolta niistä jotka kärsii. Ala-asteella hiihtokilpailuissa hän nautti hiihtolenkistä sinänsä, muttei ymmärtänyt miksi sillä asialla pitää kisailla, kun kuitenkin liikuntatunti kestää kaikilla saman verran ja jos on ensimmäisenä maalissa, joutuu värjöttelemään pahimmassa tapauksessa opettajan kanssa kaksin ladun päässä. Tossuterttu taktikoi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, ja antaa ystävänsä Kisasiskon mennä ohi. Ohitse vilahtaa myös Keskimäärä-Mervi ja Ihansama-Iitu. Latu on tyhjä ja vihdoin Terttu nauttii! Posket punottavat ja räkä valuu pelkästään iloisella tavalla nenästä. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä!

Voit arvata kuinka vaikeaa minun on ollut Tossuterttu-ihmistyypin edustajana yrittää luovia kilpailuhenkisellä laulualalla! Eikä pelkästää kilpailuhenkisellä, vaan ihan uskomattoman kovalla ja raa'alla alalla, jossa paremmuuden mittarina on joku niin käsittämättömän abstrakti asia kuin kaunis ääni. Mikä on kaunis ääni? Miten se mitataan? Miten voi olla olemassa laulukilpailuja, kuka sen määrittää kuka on paras? Pidän tuosta, tuosta en pidä. Hullu maailma!

On ollut huojentavaa kääntää fokus pois sieltä raadollisestakin laulumaailmasta ja suunnata mitattaville alueille crossfitin pariin. Nostanko tuon asian, juoksenko tuon matkan, saanko toistot tehtyä ja jos niin missä ajassa? Vaikken voi sanoa nauttivani siitä, että jälleen elämässä mitataan, jälleen kilpaillaan ja taas pitää vilkuilla taakseen, on tässä hommassa sentään joku järki! Tiedän mitä mitataan. Ei ole tuomaria joka tykkää enemmän vaaleista iltapuvuista kuin tummista, ja täten mitätöi suorituksesi jossain kilpailussa johon olet harjoitellut viimeiset viisi vuotta. Abstrakti muuttui konkreettiseksi.

Tossuterttuna tässä piilee sekä hankaluus että toivonkipinä. Nyt jo huomaan vältteleväni ohjattuja tunteja, joissa tehdään asioita aikaa vastaan. Ahdistaa kun pitää hosua ja tahtoisin tehdä kunnolla ajatuksen kanssa ja puhtaasti. Jos on liikaa ihmisiä, ahdistaa. Tahtoisin mitata asioita, tahtoisin tehdä yhdessä toisten kanssa, mutta pelkään sitä kokonaisvaltaista irrationaalista tunnetta omasta paskuudesta, joka juontaa juurensa laulunopiskeluajoille. Kun koskaan, ei mikään ikinä riittänyt. Aina tuli joku parempi.

Toivonkipinän löydän oudolla tavalla juuri siitä, että aina tulee joku parempi. Niin tuleekin, se on fakta, varsinkin jos osaaminen on jossain siellä alimman olemassaolevan tason alapuolella. Se ei haittaa kun muistaa kisaavansa vain ja ainoastaan itseään vastaan. Ja se, voi pojat, se se vasta kamalin ja parhain kisakaveri onkin! Välillä toki ihan salaa sisäinen Terttuni huomaa ihailevansa jonkun treenikaverin jotain piirrettä, ominaisuutta tai taitoa. Oh miten köykänen askel! Piru, se vetää noin hienosti leukoja! Tuosta noin vaan tuplanaruhyppyjä huitelee! Kisasisko nauttii siitä että voittaa mutta me Terttutyypit, me nautitaan siitä että saadaan ylipäänsä tehdä. Menkää vaan, por favor! Juokse ja vilkuile, minä nautin matkasta!




sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Bäk. Takas.

En ollut kauaa poissa, olin vain kolme viikkoa! Enkä mä mennyt mihinkään, en vain kirjoittanut kuulumisia. Eikä se johdu siitä etteikö niitä olisi ollut, koska kuulumisia ihmisellä riittää!

Jos harrastaisin luetteloimista, luetteloisin kolmen viimeisimmän viikon kuulumiset pötköön. Allekkain, ehkä ranskalaisin viivoin. Ja miksipä ei! Otetaan käyttöön ranskalainen viiva, tuo ranskalaisen salaatinkastikkeen pikkusisko!

-Jouduin puolukametsällä hirvikärpästen joukkohyökkäyksen uhriksi, sain allergisen reaktion, iho tulehtui ja jouduin syömään antibioottikuurin.

- Peukalo on vieläkin niin kipeä etten saa tehtyä kaikkea mitä treeneissä pitäisi. Ja ennen kaikkea mitä haluaisin.

- Se ruskea pikkukoira joka löytyy usein sohvastani on kaivanut vuoden ensimmäiset tryffelit. Siitä tulee iloiseksi, sekä minä joka saan käsiini tuon mielettömän herkun että koira joka saa kaivuupalkkioksi jonkun kuolleen hajuisen tonnikalanaudanmahaherkkukakkareen.

-Muita sieniä en ole pahemmin löytänyt lukuisilla metsäretkilläni. Hiukan mustatorvisientä, muutama kuiva kantarelli ja yksi tatti, siinäpä kaikki. Odotan suppilovahverokautta.

-Löysin Lidlistä uuden treenitopin sekä toisesta kaupasta trikoot. Kelpaa.

-Olen harjoitellut aivan hulluna laulamista, pitkästä aikaa. Koira laulaa mukana, se välillä rasittaa.

-Lyötiin treenikamujen kanssa hynttyyt yhteen, nautittiin Bodari-drinkkejä (kirkas viina, kivennäisvesi, ei jäitä) ja puhuttiin crossfitista. Yökerhossakin käytiin.

-Huomasin liikkuvuuteni parantuneen merkittävästi sitten helmikuun. Tämä ei liity millään tavalla edellisen kohdan yökerho-osuuteen, vaan huomioni on lähinnä treeneihin liittyvä.

-Asetin itselleni säännön, jonka mukaan saan syödä vain kerran päivässä leipää. Muuten söisin sitä koko ajan. Nytkin.

-Ystävän koira oksensi autoni takapenkille kahdet puolukkayrjöt.

-Junassa haluaa välillä matkustaa ja sitten muistaa miksi se on niin kamalaa. Ihmiset.




sunnuntai 30. elokuuta 2015

Painorauha

On töräytelty suoraan. On vihjailtu, kierrelty ja kaarreltu. Puhuttu omasta mukaylipainosta, jotta avautuisin omastani. Puristeltu omia olemattomia makkaroita seurassani, että jotenkin ymmärtäisin hävetä fläsää olemustani. Eräs sukulainen kirjoitti seinälleni Facebookissa että "toivoisin että ymmärtäisit laihduttaa 15-20 kiloa. Ihan omaksi parhaaksesihan minä." Eilisissä juhlissa parhaimpiini laittautuneena, kauniimpana kuin aikoihin sain kuulla olevani mukavasti pyöreä. Tokihan sitä ihminen on  mieluummin mukavasti pyöreä kuin epämukavasti!

Ei minua loukkaa niinkään ihmisten kommentit. Lähinnä ihmetyttää kuinka kukaan voi olla niin älytön, että toisen ihmisen ulkonäköä tuohon tapaan kommentoi.  Kuka tässä maailmassa on niin virheetön, että voi arvostella toista? Kenellä siihen on varaa? Pöyristyttävää, että joku kuvittelee olevansa oikeutettu sanomaan toiselle, vertaiselleen ihmiselle moisia asioita! Vain minä, minä itse saan halutessani kutsua itseäni fläsäpetteriksi, mutta kukaan muu ei. Vain minä saan huomauttaa itselleni omasta painostani tarvittaessa, ei yksikään toinen ihminen.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen olla laihduttamatta. En näe yhtäkään syytä, miksi minun pitäisi olla kevyempi. Tai kyllä on yksi! Kehonpainoliikkeet kuten leuanveto ja käsilläseisontapunnerrukset saattaisivat luonnistua letkeämmin, jos nosteltavaa painoa olisi vähemmän. Tosin senkin voi korvata raa'alla voimalla, joten se siitä. Jos painoni tästä jossain elämän vaiheessa tippuu, en sure kovasti, mutta mitään laihduttamisia en suunnittele. Tämä siis tiedoksi myös painostani vihjanneelle naapurinrouvalle, sukulaismiehelle, tädille, känniselle miehelle baarissa sekä ihan kaikille muillekin.

Sen lisäksi, että nahkojeni alla on rasvaa, on siellä myös lihasta. Tunnen olevani vahvempi kuin koskaan aiemmin, jopa vahvempi kuin aktiivisimpina punttiaikoinani. Enhän silloin koskaan todella laittanut kehoani koetukselle, en testannut mihin kaikkeen se pystyy, en koskaan painanut menemään verenmaku suussa. Sen aikaisista valokuvista näkee, että olen ollut hoikka mutta en järin lihaksikas. Eipä olisi tullut mieleenkään nostella todella raskaita painoja, eihän sellainen sovi hyvänen aika laulajalle, siitähän menee ääni, ai kauheeta.

Vaikken koekaan tarpeelliseksi selitellä sen ihmeemmin, kerron vain että oma painoni on noussut vuosien mittaan lähinnä sairastelujen takia. Eräskin lääke nosti painoa lyhyessä ajassa kahdeksan kiloa, sen lisäksi että maksoi satoja euroja ja sai nukahtamaan auton rattiin moottoritiellä. Toki joskus on tullut syötyä suruun, mutta ei mitenkään ongelmaksi asti. Olisin kuitenkin ammattilaissairastajavuosinani ihan heittämällä vaihtanut ruumiini paksuun mutta kivuttomaan ja toimivaan jos olisi sellainen vaihtoehto tarjottu! Mikään, ei mikään ole tärkeämpää kuin terveys. Sen tietää vain jos se on joskus ihan urakalla horjunut.

Niin että älä ala. Älä mulle rupee. Mun henkilökohtainen ennätys töröpääkommentaattorin nostossa on tuhat kiloa. Että ei huono. Ei huono ollenkaan!








tiistai 25. elokuuta 2015

Peukaloisen retket

Jos on elänyt vuosikausia kroonisen kivun kanssa ja joutunut useita kertoja kirurgin puukonkin alle, luulisi että pinnaa riittäisi niinkin mitättömän pikkuvaivan sietämiseen kuin peukkukipu. Pipi peukussa. Mutta ei kyllä, ei meinaa kestää hermo!

Kipu alkoi muutama viikko sitten kun tein raskaita rinnallevetoja. Eikun. Kipu alkoi muutama viikko sitten kun muutin Savonlinnasta kotiin. Eipä. Enkä ole liftannutkaan erityisen usein viime aikoina! Osaisinpa sanoa mitä tälle pahan onnen peukulle on käynyt! Jos olisi yksi ainoa hetki joka sen on särkenyt. Mutta mitäs sitten vaikka osaisinkin. Mitä sille voisi tehdä sittenkään. Kipu tuntuu koukistaessa ja puristaessa, eli käytännössä aina tarttuessa johonkin painavaan. Käytännössä kaikki tangolla tehtävät liikkeet (enkä nyt tarkoita hidas, hidas, nopee, nopee-askelsarjaa tangomusiikin tahdissa) käy peukun päälle. Koskkoo.

Reilun viikon verran olen varonut tekemästä kaikkia peukaloa rasittavia liikkeitä. Kävin eilen lääkärillä joka ultrasi sen, eikä siinä ainakaan näkynyt mitään erityistä. Lääkäri veikkasi jänteen olevan ärtynyt, mutta passitti vielä röntgeniin varmuuden vuoksi. Oli muuten erityisen hyvännäköinen ja miellyttävä lääkäriyksilö, täytyy tunnustaa! Syön nyt ensi hätään kuurin tulehduskipulääkettä ja hölvään siihen autokauppiaan partaveden hajuista Voltarenia. Ja ennen kaikkea yritän pitää hermot kasassa moisen pikkuasian takia. Se on luultavasti ärtynyt, koska olen tehnyt viime aikoina paljon tuota nostelua. Painavien asioiden nostelua, lempipuuhaani.

Se tässä vaan aavistuksen tympii kun päässä soi jo toista viikkoa Peukaloisten retkien tunnusmelodia. Josta tulee mieleen kanadanhanhet, jotka ovat vallanneet Vääksyn hienon uimarannan eikä sinne voi tehdä kesäretkeä, koska jos ei voi uida on turha mennä hienolle uimarannalle kikkareita väistelemään. Ja kanadanhanhista taas Kake Randelinin biisi jossa "Granadan taivas pudota saa, ooo, se pudota saa!"

Mutta on tuhat asiaa, joita voin tehdä vaikka pikkupikkupeukaloiseen sattuu! Asioita joita olen tänään tehnyt yhdeksällä kivuttomalla sormella ja yhdellä kipeällä: siivous, pyykinpesu, kaalilaatikon valmistaminen, tunnin lenkki koirakavereiden kanssa, nalkutus, uuden aarian haltuunottoyritys, kasvihuoneen kastelu, kuolleiden kukkien nyppiminen, treeneissä varovaisesti maastavetoa, rinnallevetoa ja työntöä (uusi ennätys, 60 kg!), juoksulenkki kestoltaan noin 20 minuuttia.


Joten peukku ylös!

























Äläkä yhtään ihmettele siellä tuota vänkyryyttä, tuommoset ne on aina ollu!